Ottakaa nuoret kiinni!

JOPO®-kokemuksia Hankasalmelta

(julkaistu Nepsy-lehdessä)

Mikä ihmeen JOPO, saattaa joku näitä rivejä tapaava ihmetellä. Joku toinen on jo jättänyt pyöriä koskevan artikkelin pois luettavien listaltaan. Ehkä joku kolmas on pettynyt siitä, että toiminnallistakin pedagogiikkaa käsittelevä teksti ei sisälläkään pyöräilyn asiantuntijan kannanottoja. Oletettavasti, ainakin toivottavasti, suurin osa kuitenkin lähtee lukemaan tätä tekstiä sisällään kohtalainen esiymmärrys perusopetuksen joustavasta vaihtoehdosta. Olipa näin tai ei, tietoisuus JOPO-toiminnasta ei liene vielä saapunut edes puolivälin krouviinsa. Kun puhutaan vakiinnutetusta mallista ja JOPO-luokkiakin kun löytyy ympäri Suomea, voisi kuvitella useammankin tietävän toiminnan perusteista. Jatkuvasti törmää kuitenkin epätietoisuuteen ja väärinymmäryksiin toiminnan laadusta. Kun olin lähdössä mukaan JOPO-opetukseen, sukulaiset luonnollisesti jäivät kysymysmerkkinä katsomaan millaisesta työllistymisen muodosta nyt puhuttiin. Koulun käytävillä oppilailta on kuulunut välillä hyvin fantastisia kommentteja ihmeellisestä salaklubista, jonka etuoikeutetut oppilasjäsenet voivat  tehdä miltei mitä haluavat. Vanhempien ja yrittäjien kanssa tehtävässä yhteistyössä pääsääntöinen reaktio on ollut ensin hämmästelevä, voiko peruskoulua käydä tälläkin tavalla nykyään. Vastaanotto on kuitenkin ollut lähes aina positiivinen ja monet ovat harmitelleet ettei heidän kouluaikanaan ollut mahdollista opiskella joustavammin ja toiminnallisemmin. Koulun ammattilaisten ulkopuolelta tulevan ihmettelyn vielä toki ymmärtää hyvin, mutta vääriä käsityksiä ja epäluuloja löytynee vielä opettajien kuin hallinnonkin tasolla ympäri maatamme. Vaikka  JOPO-toiminnan periaatteet ovatkin selkeästi linjatut, toteuttamistavat ovat kunnasta riippuen moninaiset. Alku mainitaan usein hankalaksi, lopun kiitosta kohti tarvittaneen vielä paljon työtä ja tiedon leviämistä. Tärkeintä, voinee jo tässä vaiheessa todeta, on ollut positiivinen palaute oppilailta ja heidän vanhemmiltaan. Tulosmittausten maailmassa lienee tarpeen myös tietää, että tilastojenkin valossa suunta on ollut lupaava.

Kun minua on pyydetty kertomaan JOPO-toiminnasta ja erityisesti sen toteutumisesta Hankasalmella, olen usein ottanut esille vertauksen makeasta hedelmästä ja myrkkypullosta. Kuten edeltäkin jo saattoi lukea, JOPO on herättänyt kysymyksiä ja ajatuksia laidasta laitaan. Toisessa laidassa, makeana hedelmänä, JOPO voidaan nähdä kauan kaivattuna perusopetuksen vaihtoehtona laajennetusta työpaikkaharjoittelusta, toiminnallisuudesta ja vaihtelevista oppimisympäristöistä hyötyville. Samalla se voidaan nähdä myös laajemminkin perusopetuksen kehittämistoimintana, kuulostavathan edellä mainitut seikat hyödylliseltä lisältä kenen tahansa opiskeluun. Toisaalta, vastakkaisessa laidassa, myrkkypullona, JOPOn pienryhmä ja työpari voidaan nähdä myös resurssien haaskaamisena, perinteisen aineenopetusjärjestelmän uhkaajana ja jossain tapauksessa myös oppilaita epätasa-arvoiseen asemaan asettavana mallina, kuuluuhan JOPOiluun esimerkiksi enemmän retkiä ja kenties vähemmän perinteistä kirjaopiskelua ja koeruuhkaa.   Ajatus JOPOsta myrkkypullona tuntuu kuitenkin absurdilta, kun muistaa mikä toiminnan lähtökohta on. Vuonna 2006 opetusministeriön määrärahoilla käynnistettiin joustavan perusopetuksen-hanke, jonka avulla pyrittiin ehkäisemään koulupudokkuutta perusopetuksessa ja nivelvaiheessa toiselle asteelle. Myönteisten kokemusten myötä toiminta on vakiinnutettu monissa kunnissa. Nuorten syrjäytyminen on aikamme vakavimpia kysymyksiä ja joustavan perusopetuksen mahdollisuudet syrjäytymisen ehkäisyssä tulisi nähdä yhtenä keskeisenä osana perusopetuksen laadun kehittämistä. Vääriä mielikuvia on siis myös syytä purkaa.

Opetussuunnitelmamme perusteista on selvästi luettavissa koulun kasvatustehtävät ja oppilaan kokonaisvaltaisen tukemisen periaatteet. Kasvatus ei saisi missään nimessä jäädä vain viranomaisten tehtäväksi, mutta usein koditkin tuntuvat olevan hukassa nuorten kasvattamisen suhteen.  Kodin merkitystä kasvattajana ei voi liikaa korostaa ja siksi onkin joskus hämmentävää, kun vanhemmat sanovat palavereissa koulun ammattilaisten kyllä tietävän miten heidän lapsensa tulee kasvattaa. Kasvatuksen tulisi tapahtua yhteistyössä huoltajien, koulun ja muiden nuorten kanssa työtä tekevien kanssa. Olemme toivottavasti tekemässä paluuta kollektiivisempaan kasvatusvastuuseen, jossa voidaan ajatella jokaisen aikuisen uskaltavan näyttää nuorille esimerkkiä yhteisöllisyydestä pirstaloituneen tiedon ja ääriryhmien maailmassa. Joustavan perusopetuksen osalta keskeisiä toimintaperiaatteita ovat vanhempien kanssa tehtävä tiivis yhteistyö sekä moniammatillinen verkostoituminen. JOPO-opettaja ja JOPO-ohjaaja muodostavat työparin ja heidän tukenaan koulussa on laajennettu JOPO-tiimi, johon kuuluu lisäksi esimerkiksi rehtori ja opo. JOPO-toimintaa tukee myös moniammatillinen oppilashuoltoryhmä, jossa voidaan tarvittaessa keskustella esimerkiksi JOPOn oppilasvalinnoista. Oppilasvalinta tapahtuu hakumenettelyllä ja kaikki hakijat haastatellaan.

Oppilasvalinnassa huomioidaan mahdollisen koulupudokkuuden uhkatekijät, kuten toistuvat poissaolot, huolestuttavat arvosanat tai koulumotivaation puuttuminen, mutta myös se, miten oppilas on itse motivoitunut yrittämään muutosta, kuinka paljon oppilas voi hyötyä toiminnallisemmasta opiskelusta ja millaiseksi tuleva ryhmä muotoutuisi. Etenkin poissaolojen vähentymisessä ja koulunkäyntimotivaation lisäämisessä JOPO on osoittautunut oivaksi avuksi. Jos oppilasta ei kuulu kouluun, yhteydenotto oppilaaseen ja kotiin tapahtuu välittömästi ja tarvittaessa oppilas vaikka haetaan kotoa. Jos ongelmiin oikeasti halutaan puuttua, verkoston on oltava kattava eikä siinä ei saa olla porsaanreikiä. Kodin, koulun, sosiaali- ja terveystoimen, nuorisotoimen kuin yrittäjienkin on pystyttävä yhdessä luomaan nuorta tukeva aikuisten verkosto. Tämä vaatii paljon keskustelua ja kehittämistä joka taholta, eikä koulu saa jäädä tässä yksinäiseksi saarekkeeksi. Huoltajien toivotaan olevan prosessissa mahdollisimman tiiviisti mukana alusta alkaen.  Eräs yleinen väärinkäsitys kodeissa liittyy JOPO-luokan statukseen. Vaikka JOPO-luokka voidaan nähdäkin hyvin erityisenä toimintana, ja vaikka opettajana olisikin usein erityisopettaja, kyseessä on kuitenkin yleisopetuksen opetussuunnitelman mukaan toimiva ryhmä.

Vahvuuksista vaihtoehtoisiin oppimisympäristöihin

Kaikki eivät jaksa istua paikallaan kokonaista oppituntia. Joskus jokusen minuutinkin hiljaa istuminen tuntuu joillekin ylitsepääsemättömältä urakalta. Jos opiskelu on pitkälti luennointia, oppikirjojen pänttäämistä ja tehtäväkirjojen täydentämistä, joku saattaa turhautua. On helppo leimautua ja saada häirikön polttomerkki. Mikä kenellekin toimii ja missä tilanteessa, vaatii enemmän laskutehoa kuin tämänhetkisissä supertietokoneissa on kapasiteettia. Keskittymisen yhtälössä on suuri määrä tuntemattomia tekijöitä, joita kasvattajien olisi kuitenkin syytä pyrkiä selvittämään. Olipa kyse huonoista yöunista, parisuhteen vaikeuksista, koulukiusaamisesta, viikonloppusuunnitelmista, väärästä oppiaineesta, henkilökemioiden yhteensovittamattomuudesta, lääkärin diagnoosista, opetusympäristön harmaudesta tai mistä hyvänsä, koulun olisi hyvä pystyä tarjoamaan vaihtoehtoja niille, jotka eivät pysty keskittymään. Vaikka oppilailta tulee voida vaatia järkevää käytöstä työpaikallaan, voidaan vääränlaisia malleja hyväksymättäkin ymmärtämisen kautta pyrkiä luomaan oppimistilanteista virikkeellisempiä kaikille. Oppimistyylien kartoittaminen ja henkilökohtainen oppimissuunnitelma, joka jokaiselle JOPO-oppilaalle laaditaan, voivat edesauttaa tässä. Ei ole klisee sanoa, että jokaisella ihmisellä on vahvuuksia, silloinkin, kun ne eivät tunnu kovin helposti istuvan koulumaailmaan.  Oppilaiden tuntemiseen olisi pystyttävä panostamaan ja jokaiselle tulisi pystyä antamaan aikaa. Tässä yläkoulun olisi hyvä ottaa mallia alakoulujen luokanopettaja-järjestelmästä. Ajan antamisen, oppilaiden kohtaamisen ja ryhmäytymisen kannalta joustavan perusopetuksen pienryhmä (keskimäärin 8-10 oppilasta) on hyvä paikka. Kun JOPO-toimintaa vielä toteuttaa kahden aikuisen työpari, tukea nuorelle löytyy lähes heti tilanteen niin vaatiessa.

Omaa työtään JOPOlla peilaa aiempiin kokemuksiin aineenopettajana ja erityisopettajana. JOPOlla opettaja on ensisijaisesti pienen ryhmän luokanopettaja ja tutustuminen nuoriin mahdollistuu aivan eri tavalla kuin omissa aikaisemmissa rooleissa yläkoulussa. Aineenopetuksen opetussisällöt ohjaavat edelleen päivärytmiä, mutta vaihtuvat oppimisympäristöt ja lukujärjestyksen joustavuus tarvittaessa tekevät opettamisesta ja opiskelusta mielekkäämmän tuntuista. Jos jokin asia uhkaa jäädä kesken, tuntien paikkoja pystyy vaihtamaan lennosta eikä mahdollisesti juuri saavutettu flow pääse katkeamaan. Mielenkiintoisten teemojen parissa ja sopivalla hetkellä oppilaat jaksavat pyöritellä samoja aiheita useammankin tunnin peräkkäin. Oppilaiden vahvuuksia tuntemalla hiipuvan motivaationkin voi herättää, kun pyytää oppilasta tarkastelemaan asiaa vaikkapa harrastuksiensa näkövinkkelistä. Olipa oppiaine sitten historia, matematiikka, ruotsi tai uskonto, oppilaan arjesta ja kiinnostuksen kohteista löytyy mielikuvituksen avulla eriyttämällä sopiva aasinsilta aiheeseen kuin aiheeseen, kunhan opettaja ei ole liian sidottu ennakkosuunnitelmaansa tai oppikirjan rakenteeseen. Asioita pystyy myös käsittelemään ilmiö- ja projektipohjaisesti ainerajojen yli, kun sama opettaja vastaa suuresta osasta oppitunteja. Vaikka kaikkien alojen asiantuntijaksi ei kukaan pystykään ryhtymään, mallissa on kiistatta etunsa. Ainerajoja ylitettäessä syntyy myös ideoita mahdollisen yhteisopettajuuden ja samanaikaisopettajuuden kehittämiseksi koulun sisällä. JOPOlla onnistuneesti toteutettuja projekteja kun mielellään kokeilisi myös yhteistyössä koulun muiden aineenopettajien kanssa.

Luokkahuone voi olla tavattoman tylsä paikka opiskella. Oppimisympäristöä voi tietenkin tuunata mukavammaksi oppilaiden ja opettajan esteettisten mieltymysten mukaan. Olipa kyse julisteesta siellä, verhosta täällä, akvaariosta tuolla tai tietokone-nurkasta sohvinensa, työympäristön ei tarvitse välttämättä olla liian kliininen. Opiskelu-ilmapiiriin vaikuttavat yllättävän pienetkin tekijät. Mutta vaikka koulun käytävät, ruokasalit ja luokkahuoneet olisivatkin tiloiltaan viihtyisäksi suunniteltuja, kouluilla saattaa joidenkin mielessä olla edelleen omituinen aura joka aiheuttaa mystistä kouluallergiaa. Sama nuori saattaa olla koulun tiloissa ja oppitunneilla henkilökunnan silmissä hankala tapaus, mutta koulun alueelta irrottauduttaessa kuin hyvän käytöksen ja kasvatuksen mallitapaus. Jostakin oppilaasta saattaa tulla välitunneilta ja muilta opettajilta hyvinkin negatiivista palautetta, eikä JOPOllakaan tunnit aina ota sujuakseen toivotulla tavalla, mutta kun lähdemme opintoretkelle toiselle paikkakunnalle tai tapaamme oppilaan työnohjaajineen työpaikkajaksolla, käytös on muuttunut kuin taikasauvan heilautuksesta. Tämän puolen löytyminen on terveellinen kokemus sekä oppilaalle kuin opettajallekin. Ymmärrämme näin ehkä paremmin myös vanhempia, joiden mielestä vika ei välttämättä aina ole nuoressa.

Joustavaan perusopetukseen kuuluvat tutustumiskäynnit ja opintoretket  kauaskin koulun seinien ulkopuolelle. Miksi esimerkiksi lukea yhteiskuntaopin tietoja oikeuskäytänteistä oppikirjasta, jos samat asiat voidaan kokemuksellisesti todeta paikan päällä käräjäoikeuden istunnossa?  Miksi mitata urheilukentän geometriaa pelkästään kirjan sivulta, jos urheilua harrastavat nuoret voivat tarkistaa laskelmia myös itse kentällä? Miksi lukea jostakin alasta vain ammatinvalintaoppaasta, jos on mahdollista vierailla itse työpaikalla tai oppilaitoksessa? Jos oppimistyylisi on toiminnallisuutta ja kokemuksellisuutta suosivaa ja jos inhoat jostakin syystä perinteistä kouluympäristöä, eikö olisikin parempi jos voisit välillä vaihtaa maisemaa koulupäivän sisällä? Vaikka monet oppimisympäristön vaihdokset ovat opettajan pitkänkin harkinnan tulosta, usein joutuu tekemään myös hyvin spontaaneja ratkaisuja. Selkeää strukturointia harjoitetaan aina kun se on mahdollista, mutta lukujärjestyksessä ja oppimisympäristöissä tapahtuvat muutokset asettavat myös haasteita toisenlaiseen tottuneille opiskelijoille. Toisaalta juuri tietty ennakoimattomuus ja monimuotoisuus tuo uutta intoa koulupäivään ja tuttu ryhmä tuttuine aikuisineen takaa jatkuvuuden tunteen. Tieto vaihtoehdoista auttaa paremmin keskittymään myös perinteisempään opiskeluun. Monia asioita oppii hyvin vanhoilla tutuilla tavoillakin, kunhan asenne on kohdallaan.

Työhön oppimaan

Koulu on tärkeä osa yhteiskuntaamme, mutta aina koulun sääntöjä ja käytänteitä ei oteta samalla vakavuudella kuin arjen muita realiteetteja. Pahimmillaan välinpitämättömyys lähtee kotoa, jolloin myös vanhemmille koulu näyttäytyy välttämättömänä pahana. Koulun tulisi tietenkin olla paikka, jossa pystyy suhteellisen turvallisesti oppimaan ja harjoittelemaan yhteiskunnassa pärjäämisen tietoja ja taitoja.  Näistä jännitteistä syntyy koulujärjestelmälle haaste – miten integroida koulu mielikuvissakin paremmin ympäröivään maailmaan ja miten saada kaikki kokemaan koulunkäyntinsä mielekkääksi. Tätä ajatellen yksi hienoimpia mahdollisuuksia joustavassa perusopetuksessa on perinteistä työelämään tutustumista selvästi laajempi mahdollisuus työharjoitteluun. Hankasalmella oppilaat ovat kolmessa  vuoden kuudesta jaksosta työpaikoilla, kahdesta kolmeen päivään viikossa. Työpaikoilla on määrätty työnohjaaja ja JOPOn aikuiset käyvät työpaikalla ainakin kahdesti, harjoittelun aluksi ohjeistamassa ja katsomassa miten työ lähtee sujumaan sekä lopuksi arviointikeskustelun merkeissä.

Työpaikkajaksoille oppilaat saavat kotitehtäviä kouluaineistaan. Opetussuunnitelman  sisällöt pyritään räätälöimään kuhunkin työpaikkaan sopiviksi koulutehtäviksi. Esimerkiksi matematiikan prosenttilaskuja voidaan harjoitella palkka- ja verolaskelmissa, fysiikan lämpölaajenemista pohtimalla materiaalien käsittelyä ulko- ja sisätiloissa, vieraiden kielten tehtäväksi voidaan antaa asiakaspalvelutilanteiden harjoittelemista ja maantietoon vaikkapa raaka-aineiden kuljetusketjun pohtimista. Oppilaat pitävät työstään myös päiväkirjaa ja esittelevät työpaikan toisille tietokoneen avulla diaesityksenä. Vaikka perinteinen opiskelu saattaisi usein tuntua tervanjuonnilta, työpaikkajaksoista palaute on lähes aina erittäin positiivista. Työharjoittelun ja siihen niveltyvien koulutehtävien kautta nuorille aukeaa myös uudenlainen käsitys siitä, miksi koulussa asioita opiskellaan. Teoria ja käytäntö lyövät kättä siinä määrin, että joskus opettajakin äityy ihmettelemään miksi oppilaita pitää niin paljon rääkätä pulpetin äärellä.

Keppiä vai porkkanaa?

Kasvattajana toimiva törmää väistämättä klassiseen kysymykseen siitä, oliko ennen kaikki paremmin. Jos meillä olisi tuohon kysymykseen antaa yksioikoinen vastaus, olisimme ratkaisseet jotakin olennaista. Kaikki ei ennen varmasti ainakaan ollut samalla tavalla kuin tänään. Arvottaminen menneen ja nykyisen välillä on vaikeaa, kun pelkästään nykyhetkestäkin voidaan esittää monenlaisia tulkintoja. Emme saisi kuitenkaan piiloutua vaikeuksien ja asioiden suhteellistamisen taakse, vaan kasvattavan vastuulla olisi rohkeasti ottaa kantaa, jos jokin asia ei mene toivotulla tavalla. Arvokeskusteluun on pakko mennä, jos on tarvetta perustella muutoksen välttämättömyyttä. Kysymys on aina myöskin niukkojen resurssien jakamisesta, siitä miten päätöksiä tehtäessä asioita arvotetaan. Jos pystymme perusopetuksen aikana estämään nuoren syrjäytymisen, emme tee pelkästään kasvattajan velvollisuuttamme vaan tuomme yhteiskunnalle myös suuria taloudellisia säästöjä. Arvokeskustelua on aina käyty, mutta nyt tarvitaan selkeitä kannanottoja yhteisten arvojen löytämiseksi monella tavalla kovemmaksi muuttuvassa maailmassa. Suomalaisen koulun osalta PISA-menestysten vastapainoksi mediat kertovat toistuvia kauhukertomuksia oppilaiden tai vanhempien häiriköinnin kohteeksi joutuvista opettajista, koulukurin höltymisestä OECD-raportteja myöten, puhumattakaan järkyttävistä väkivallanteoista, pahimmillaan puukotuksista ja ampumisista. Suunnanmuutosta tarvitaan.

Nuorten suosimien sosiaalisten medioiden rinnalle tarvitaan kasvokkaisen vuorovaikutuksen harjoittelua ja siinä koulu on etulinjassa. Joustavassa perusopetuksessa on yritettävä ymmärtää myös missä voidaan joustaa ja missä ei. Rajat ovat rakkautta, kuten viisaasti sanotaan. Usein arjen tilanteissa joutuu kuitenkin tasapainottelemaan hyvin kiikkerillä köysillä. Kun nuori on tunnekuohunsa alatasolla, ei varmastikaan ole oikea hetki ryhtyä yhdessä analysoimaan tilannetta. Asiat on käsiteltävä, mutta niille on pystyttävä antamaan aikaa. Aineenopettajan on hyvin vaikeaa irrota luokasta, jos oppilas esimerkiksi ryntää luokasta ovet räiskyen pihalle. Kun luokassa on useampi aikuinen, jotka tuntevat oppilaan hyvin, on mahdollista lähteä provosoimatta hoitamaan tilannetta ja kenties ottaa oppilas tämän rauhoituttua kunnolliseen keskusteluun kahden kesken. Oman kokemukseni mukaan tällä tavalla pystytään rakentamaan pitkällä tähtäimellä toimivia aggression ja turhautumisen purkamismalleja nuorelle. Ihminen kaipaa tulla tunnustetuksi ja tämä tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tiedämme, että syrjäytyneiden kohdalla oikeanlainen vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa on saattanut jäädä aivan liian vähäiseksi ja ensimmäiset todelliset keskustelut saatetaankin käydä, vain hieman kärjistetysti, vasta vankilan viranomaisten kanssa. Varhaisen puuttumisen periaate on siksi tärkeä ja yläkoulun osalta joustava perusopetus tarjoaa tähän uuden työkalun.

Kouluissa on viime aikoina keskusteltu rangaistuskäytänteistä. Vanha aresti-instituutio, koulun jälkeen istuttaminen, ei monessa tapauksessa tunnu täyttävän tehtäväänsä. Vaikka rangaistus on seuraus jostakin rajoja rikkovasta teosta, sillä olisi syytä olla myös kasvatuksellista vaikutusta. Tuo vaikutus jää monen kohdalla tänään uupumaan. Sieltä täältä kuulee kollegoiden ja eri-ikäisten aikuisten kertomuksia omasta kouluajastaan, jolloin jälki-istunto saatettiin kokea suurenakin häpeänä. Vuosikymmeniä ei kaikissa esimerkeissä tarvitse laskea useatakaan taakse päin. Tällainen häpeän tunne ja rangaistuksen painavuus ei kuitenkaan heijastu kovin usean kasvoilta tänä päivänä. Onko tällainen rankaiseminen ylipäänsä järkevää, siitä voi olla montaa mieltä. Olipa parempana vaihtoehtona sitten läksykerhot, kasvatuskeskustelut tai esimerkkeinä väläytellyt ”työrangaistukset”, on mielenkiintoista pohtia myös sitä miksi vaihtoehtoja niin kipeästi kaivataan juuri nyt.

Vaikka olisikin aika miettiä rakentavia uusia (ja vanhoja) käytänteitä ongelmatilanteiden varalle, olisi myös aika miettiä taustalla vaikuttavia syitä nuorten asenteiden muutokseen. Miksi jälki-istuntoa tai opettajaa ei esimerkiksi pidetä enää samanlaisena auktoriteettina kuin ennen? Onko kyse terveestä kriittisyydestä ja historiallisesta edistysaskeleesta kangistuneen koulujärjestelmän herättelemiseksi, vai onko kyse sittenkin aikuisuuden arvon murenemisesta ja yhä kylmemmäksi käyvästä arvomaailmasta. Ehkä kyse on tästä kaikesta, mutta uudenlaiselle arvokeskustelulle olisi nyt tilausta. Vaikka aikuisten ja kasvattajien ei ole järkevää ottaa itseänsä liian vakavasti ja sitä kautta etäännyttää nuoria, tiettyä arvovallan murentumistakaan ei ole syytä ohittaa olankohautuksella, olemmehan kuitenkin aina lapsille ja nuorille roolimalleja. Arvostusta ei kuitenkaan saavuteta hetkessä, jos ajatus auktoriteeteista on jo valmiiksi kadoksissa.

JOPOlla oppilaalle tarjoutuu mahdollisuus aloittaa koulunkäynti ikään kuin alusta, koska aikuisten roolit, ryhmä ja oppimisympäristöt poikkeavat totutusta. Tätä kautta myös aiemmin mahdollisesti ilmenneet lintsaamiset tai käytöshäiriöt vähenevät. Oppilaan oma sitoutuminen hakuvaiheen ja haastattelujen kautta on myös tärkeässä roolissa ja sen myötä arvostusta on helpompi rakentaa. Toistuvat keskustelut mahdollisten ylilyöntien suhteen, niin kahden kesken, huoltajien kanssa kuin ryhmässäkin luovat maaperää luottamukselle ja viikko alkaakin parhaiten kierroksella viikonlopun tai loman jälkitunnelmista sekä ajatuksista kouluun palaamisen suhteen. Näille tunneille voi myös ottaa pidemmän tähtäimen keskusteluja elämänhallinnan teemoista ja terveystiedosta. Samalla tavalla viikko on mahdollista lopettaa äidinkielen kokoustuntiin, jossa voi vielä käydä läpi viikolla tapahtuneita asioita, suunnitella tulevia yhteisiä projekteja ja nostaa esille polttavia puheenaiheita aitojen kokouskäytänteiden myötävaikutuksella ja oppilaslähtöisesti.

Ylimääräistä energiaa on joustavan tuntirakenteen puitteissa mahdollista purkaa vaikka liikunta-aktiviteeteilla. Retket ovat oma lukunsa, mutta kuuden oppitunnin raskaan päivän voi katkaista hetkellisesti vaikka kuntosalikäynnin tai virkistävän lenkin avulla. Liikuntaan sisältyy aina samalla myös opetuksellinen ulottuvuus ja nuori saattaa samalla omaksua hyvän kanavan hetkellisen turhautumisen purkamiseksi.  Jos joskus näyttää siltä, että välitunnille ollaan lähdössä liian vauhdikkaasti tai huolta herättävien puheiden saattelemana, on ehkä parempi jäädä silloinkin luokkaan keskustelemaan tai vaikka tarkistamaan sähköpostit. Suunnitelmat ovat usein tämän taistelun ensimmäinen uhri, arki on usein reagointia muuttuneisiin tilanteisiin. JOPOn arki on täynnä joustoa ja vaatii aikuiselta kärsivällisyyttä kärsivällisyyden perään. Koulun sääntöjen koskiessa samalla tavalla myös JOPOn oppilaita, perinteisiinkin rangaistuksiin joudutaan turvaamaan. Niiden rinnalle, ehkä korvaajaksikin, voidaan kuitenkin ottaa joustavampia ja rakentavampia käytäntöjä. Kepin ja porkkanan-metodisäännöstössä porkkanoiden ja keskusteluiden voi sanoa toimineen JOPOn osalta rankaisemisen tarvetta vähentävästi. Vaikka ennen jotkin asiat, kuten vanhempien ja auktoriteettien kunnioitus, tuntuvatkin olleen yleisesti ottaen paremmalla tolalla, joissakin asioissa, kuten joustavien vaihtoehtojen tarjoamisessa, voinemme sanoa menneemme parempaan suuntaan.

Ehkä jotakin pysyvää

Kun oppilas potee kouluallergiaa ja kun motivaatio opiskeluun on kadoksissa, joskus radikaalitkin keinot ovat tarpeen tilanteen korjaamiseksi. On totta, että monista koulujärjestelmässämme huonosti pärjänneistä on tullut menestyneitä ja merkittäviä henkilöitä. Yhtä lailla on kuitenkin myös totta, että liian suuresta osasta koulussa huonosti pärjänneistä tai koulupudokkaista tulee syrjäytyneitä nuoria ja aikuisia. Meidän ei tulisi ottaa riskejä, jos vaihtoehtoja on tarjolla. Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan. Mielikuvitusta käyttämällä opettajilla on aina ollut käytössään mitä moninaisimpia tapoja motivoida nuoria. Kaikki lähtee liikkeelle asenteesta, ja jos siihen pystytään vaikuttamaan, toivottomiltakin näyttävistä karikoista pystytään luovimaan ulos. Kun nuoren saa innostumaan jostakin ja vastuuttaa häntä käskemisen sijaan, tulokset voivat yllättää. Olemme JOPO-luokkamme kanssa esimerkiksi pystyneet yrittäjyyskasvatuksen puitteissa kehittämään koulullemme lehteä, hankkimaan luokkamme kautta koulun sivuille säätietoa tuottavan sääaseman, käyneet auttamassa päiväkotilapsia ja kehitysvammaisia erilaisissa projekteissa ja oppilaat ovat ottaneet vastuuta varainkeruusta luokkaretkeä varten esimerkiksi leivonnaisia myymällä. Kaikki nämä projektit ovat olleet yhdistettävissä koulun oppiaineisiin ja samalla ne kannustavat oppilaita yrittämään enemmän kaikessa muussakin opiskelussa.

Tähän kirjoitettu sisältää koulumaailmassa vastaan tulevia polttavia kysymyksiä suomalaisen perusopetuksen ja nuorison suunnasta. Vaikka yleistäminen on vaarallista, yhteiskunnassamme näkyy ja kuuluu vakava keskustelu näistä aiheista. Joustavan perusopetuksen osalta tekstiin on sisällytetty varsin suotuisista valaistusoloista kuvattuja tuokiokuvia. Useampaa erilaista opettajan roolia perusopetuksessakin kokeilleena allekirjoittanut uskaltaa kuitenkin innostua JOPOn tarjoamista näkymistä. Vilpittömän huolen ja koulun arjen kiireiden keskelle kaipaa toimivia innovaatioita ja on etuoikeutettua ja energisoivaa saada olla omalta osaltaan mukana vielä varsin alkutaipaleella olevassa kehitystyössä. Onko käsillämme nyt siis uusi perusopetuksen mullistava malli? Sen saa jokainen arvioida itse. Joustava perusopetus tarjoaa perusopetuksen putken sisälle yhden vaihtoehtoisen väylän lisää. Väylän, jossa jotkut toiminnallisemmat oppijat pystyvät ehkä paremmin toteuttamaan vahvuuksiaan ja saamaan ansaitsemansa peruskoulun päästötodistuksen sekä sitä kautta paremmat jatko-opintomahdollisuudet. JOPOa ei ole siten tarkoitettu kaikille. Perusopetuksen sisälle mahtuu monenlaisia oppijoita ja monenlaisia polkuja. Olisi kuitenkin paikallaan, että hyviä käytänteitä JOPOlta pystyttäisiin siirtämään muuhun opetukseen jossakin muodossa.

Läpi maailman historian on opittu mestareilta oppipojille. Työtä sanotaan opittavan paremmin tekemällä kuin lukemalla. Lukeminen on hyvästä, mutta sitä ei välttämättä tarvitse tehdä tekemisen kustannuksella. Joskus lukemisen sijasta voi kokeilla kuuntelemista tai tekemistä. Kirjoittamisen sijasta voi välillä ilmaista asian suullisesti, elein tai kuvien avulla. Vuorovaikutusta opitaan vain vuorovaikutuksessa, siihen tulee tarjota mahdollisuuksia. Koulu ei voi ottaa kodin roolia, huoltajat on saatava mukaan koulunkäynnin tueksi. Työtä tehdään tiimeissä, pienempi ryhmä ei voi olla huono asia. Koulun ammattilaiset eivät saa jäädä yksin, moniammattillinen verkoston on yhdessä pystyttävä ratkaisemaan ongelmia. Järjestöt ja yrittäjät voidaan nähdä myöskin tärkeänä osana koulun verkostoitumista. Inklusiivisen koulujärjestelmän tulee olla inklusiivisemmin osa sitä ympäröivää yhteiskuntaa. Todellista tasa-arvoa on huomioida ihmisten erilaiset lähtökohdat. Näiden teemojen parissa JOPO on omimmillaan. Olisi harmillista nähdä sen jäävän vain historian kuriositeetiksi samalla kun suomalaista koulujärjestelmää maailmalla kilvan ylistetään. Niin… ja onhan meillä ne pyörätkin, luokan vieressä, jos tarvitsee joskus polkea asioille kylälle.

Jari Matikainen

JOPO-opettaja

Kuuhankaveden koulu, Hankasalmi

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *